Tänään olemme menossa tyttärieni kanssa elokuviin. Mukaan täytyy aina pakata nenäliinoja varmuuden vuoksi. Saatan nimittäin herkistyä yllättävissäkin elokuvissa. Nyt jo hyväksyn sen ja lapseni tietävät. He kysyvät usein, että itkinkö vai en (mittaavat varmaan omaa liikutustaan minun kauttaan). Aina ei ole ollut niin.
Tällainen taipumus minulla on ollut jo pienestä tytöstä alkaen. Sisarukseni pilkkasivat sitä, ja opin häpeämään herkkyyttäni. Yritin kovasti pinnistellä kyyneleitä vastaan onnistuen vaihelevasti. Vasta aikuisena opin hyväksymään sen että olen herkkä ja empaattinen. Samalla kun löysin tunteeni.
Olin mielessäni niputtanut yhteen tunteet ja tunteellisuuden. Avioliittoleirillä päivän tunteita nimetessäni huomasin, etten löytänytkään sanoja oloilleni helposti. Oli erilaisia tuntemuksia, jopa fyysisiä, mutta en osannut nimetä niitä. Ne vain tuntuivat. Sitten opin olojani nimeämäänkin, kun jonkun tovin harjoittelin ja liimailin tunnelistoja ympäri taloa. Välillä oli aikamoinen puserrus, kun mietin oliko tunne seesteinen , rauhallinen vai jopa lattea. Tai kun oli ”se aika kuukaudesta”, mietin olinko ärtynyt, hermostunut vai kiukkuinen. Ensin ajattelin, että aika turhaa pilkun halkomista, mutta fyysiset olot kyllä laimenivat, kun tunteen sai sanoitettua. Tajusin, kuinka kokonaisvaltaisesti tunteet meitä ohjailevat. Ihmeellisiä juttuja tapahtuu päämme sisällä.
Luin ahmimalla tietoa aiheesta samalla kun opettelin tulemaan toimeen itseni kanssa. Voin olla herkkä, temperamenttinen ja hallita tunteeni yhtä aikaa. Hallitsin ennenkin tunteeni tai paremmin kahlitsin ne, kun yritin sopeutua kilttiin muottiini, johon minut oli jo lapsena ahdettu. Olin pienenä ollut eläväinen lapsi, mutta jossain vaiheessa minulle kerrottiin kuinka täytyy kunnon tytön käyttäytyä. Olla nätisti. Tunteeni piti sitten piilottaa ja samalla piilotin osan itsestäni. Ja häpesin, koska minua oli niin käsketty.
Löytöretki tunteisiini oli samalla löytöretki itseeni. Kuka minä olen? Mistä tulen ja minne menen? Löysin vastauksia, mutta matkalla olen edelleen. Mutta tunteeni olen löytänyt ja hallitsen niitä ainakin useimmiten. Silloin kun tajusin olevani liian kiltti, menin kuten useimmat toiseen äärilaitaan eli en ollut ollenkaan kiltti. Puolisoni ihmetteli, mistä olin oppinut huutamaan vihaisena ja sanomaan ikäviä kommentteja. Oli pahoinvointia avioliitossa myös minusta johtumattomista syistä, mutta nyt puhun vain lähinnä itsestäni. Mieheni ongelmat olen jo jättänyt hänen itsensä ja muiden auttajien käsiin-sekin oli prosessi josta ehkä joskus kerron.
Samalla opin että tunteet eivät ole hyviä tai huonoja. Ne vain kertovat meistä. Emme voi vaikuttaa tunteisiimme, ne tulevat alitajunnasta ja mikään tunne ei ole hävettävä. Mutta tunteiden taakse ei saa piiloutua, eivätkä ne saa olla tekosyy huonoille valinnoillemme. Eli meidän täytyy hallita niitä. Rakastaa, mutta laittaa rajat siihen, kuinka annamme niiden meihin vaikuttaa. On täysin mahdollista olla raivoissaan, vaikkei huuda naama punaisena, vaan voi todeta tunteen ja lähteä tulettumaan vaikka lenkille. Tuota en olisi uskonut ennen kuin olen itse kokenut! Mutta koska ihmisiä ollaan, emme aina onnistu, mutta sitä varten meille on annettu anteeksipyyntö ja -anto työkaluksi ihmissuhteisiin. ja hyvä työkalu onkin, suosittelen.
Vaikka hallitsen tunteita nykyään paremmin, ei tunteellisuuteni ole hävinnyt mihinkään. Itken edelleen elokuvissa. Liikutun, kun luen hyvää kirjaa, kuulen surullisia tai iloisia uutisia eli aika usein. Kyynel on silmäkulmassa aina, kun joku lapsistani saavuttaa jonkun uuden etapin. Viimeksi kuukausi sitten vanhojen tanssissa liikutuin poikani komeasta olemuksesta. Enää en häpeä sitä. Se on osa minua kuten hiukseni tai pitkät jalkani. En voi enkä aio muuttaa sitä. Olen oppinut jopa hyödyntämään sitä, sillä ihmissuhdetyössä empatia on jopa hyvä lahja. Joskus se on raskasta, mutta kun omat rajat tuntee ja niiden sisällä toimii, voi iloita siitä että tuntee.
Eli nenäliinat on pakattu iltaa varten. Tämän päivän iloinen juttu on, että teinityttöni eivät häpeä äitiään, vaan ottavat hänet mukaan elokuviin. Tunnen jopa hiukan nuortuvani heidän kanssaan. Kaipuuta nuoruuteen, ehkä…