Vihan kuohuja ja kuplintaa

”Elämäni on niin tylsää.” Näin mieheni vastasi kysyttyäni mitä hänelle kuuluu, kun huomasin hänen olevan etäinen, välinpitämätön ja hieman ärtynyt. Ne ovat ne merkit, jotka ovat olleet ilmassa aina, kun hän on sortunut riippuvuuksiin. Ja olen kuullut tuon lauseen ennenkin selityksenä hänen huonoihin ja haavoittaviin valintoihinsa.

Nyt kun meillä pitäisi olla asiat paremmin, lause kolahti aika lailla. Ensin tunsin pientä ärtymystä, joka päivän mittaan alkoi kuplia ja pyysin mieheltäni tarkennusta. No, eihän sieltä mitään kummempaa tullut, kuin se minkä tiesin jo etukäteen, ettei hän ole koskaan kestänyt arkea. Jo lapsena oli kuulemma sellainen, sanoo anoppini. Eli onko osa hänen luonnettaan, vaiko riippuvuussairaudesta johtuvaa? Joka tapauksessa niillä on jonkinlainen yhteys.

Kiittämätöntä, ajattelin ensin. Miten hän kehtaa näiden vuosien jälkeen sanoa elämää tylsäksi. Onhan sitä arkea, mutta itse ajattelen että arki on juhlaa, kun sitä tarkastelee kiitollisena. Meillä on kolme ihanaa lasta, oma koti ja ruokaa pöydässä ja saamme olla kohtalaisen terveitä.  Voisi olla toisinikin, sillä sisareni on sairastanut syövän ja osa maailman ihmisistä näkee nälkää tai joutuu jättämään kotinsa ym. Olen myös niin kiitollinen siitä, että olen näin hyvissä sielun ja ruumiin voimissa kestettyäni mieheni toilailuja vuosia. Ja olen antanut anteeksi paljon. Joten miten hän ei osaa olla kiitollinen, vieläkään.

Mitä enemmän asiaa ajattelin ärtymykseni muuttui sulaksi vihaksi. Aloin muistella kertoja kuinka olin joutunut jättmään tarpeeni syrjään mieheni ongelmien tähden, kantanut perheen asioita, huolehtinut arjesta ja maksanut iltamyöhällä erääntyneitä laskuja, joita mieheni oli luvannut maksaa, mutta unohtanut. Miten avioliittoleireillä opetettiin, että miehellä on vastuu laskuista ja perheen päänä olemisesta, mutta meillä se ei vaan toiminut, kun miehellä meni kaikki aika omien ongelmiensa kanssa ja minun täytyi ottaa perheen pään paikka vastoin tahtoani. Alkuun inhosin laskujen maksua ja muuta vastuuta, mutta vielä enemmän inhosin karhukirjeitä ulosotosta, joita tuli, jos jätin laskut mieheni maksettavaksi. Ne kun unohtuivat hyvin usein jonnekin salkun pohjalle. Siinä ei ehtinyt tylsistyä, kun elämä oli yhtä haastetta toisen perään.

Huomasin, miten helposti alkoi oma ajatuksen kehä kiertää vanhoissa asioissa. Viha nousi kuin unesta herätetty lohikäärme. Enkö sittenkään ollut käsitellyt aikaisempaa vihaani, vai onko tämä jotain uutta? Miten yksi lause saa aiaan tällaisen tunnemyllyn, vielä näin pitkäperjantaina. Aika pitkä perjantai tulikin. Menin käymään seurakunnassakin ehtoollisella ja ajattelin että tämä varmaan menee ohi ja hetkeksi hellittikin, kunnes nukkumaan käydessäni alkoi taas kuplia.

Pomppasin sängystä kirjoittamaan tätä. Jospa tämä rauhoittaisi ja etten vihoissani purisi taas hampaita yhteen koko yötä tai näkisi levottomia unia. Onhan miehelläni oikeus tunteisiin ja olla tylsistynyt omasta mielestäni niin hyvään elämäämme. Onhan hänkin joutunut luopumaan monista asioista riippuvuussairautensa vuoksi. Itse olen jo pidempään käsitellyt mielen liikkeitäni ja pystyn ehkä näkemään asioita moniulotteisemmin, kun mieheni on vasta aika alussa omalla tutkimusmatkallaan. Ja olen tehnyt työtä oppiakseni kiitollisuutta ja anteeksiantoa. Jumalan armosta, mutta kovalla työllä etenkin huonoina aikoina. Mieheni ei kai sitä lahjaa ja/tai oppituntia ole saanut ilmeisesti kokea.

Miksi sitten olin tänään niin vihainen? En tiedä. Viha on vain tunne ja se tulee ja menee. Oliko minulla se aika kuukaudesta-en tiedä sitäkään kun hormonikierukka vei kuukautiset jo vuosia sitten. Olinko väsynyt? Tai sitten minuun iski turvattomuus ja pelkäsin mieheni taas hakevan omia apuja tylsyyteen eli vanhat traumat heräsivät henkiin vaivaamaan. Viha on näköjään tosi nopea tunne valtaamaan mielen. Ainakin minulla. Nykyään jo sentään tunnistan sen. Mutta vahva tunne se on ja vaivaa minua ihan fyysisesti. Narskutan hampaita ja leukani on kireä sekä niskani kipeytyvät. Ja verenpaine nousee. En halua sen enää viipyvän itsessäni kerralla kovin pitkään ihan terveyssyistä. Siksi olen yrittänyt löytää keinoja sen purkamiseen. Lenkki, avanto, laulaminen, rukous ja näköjään tämä kirjoittaminenkin toimii. Enää en ole niin vihainen, vaan väsynyt ja huvittunutkin. Olipa outo päivä. Vihan kuohuja ja kuplintaa. Älä anna auringon laskea vihasi ylle on hyvä neuvo.

 

Tunteet vs tunteellisuus

Tänään olemme menossa tyttärieni kanssa elokuviin. Mukaan täytyy aina pakata nenäliinoja varmuuden vuoksi. Saatan nimittäin herkistyä yllättävissäkin elokuvissa. Nyt jo hyväksyn sen ja lapseni tietävät. He kysyvät usein, että itkinkö vai en (mittaavat varmaan omaa liikutustaan minun kauttaan). Aina ei ole ollut niin.

Tällainen taipumus minulla on ollut jo pienestä tytöstä alkaen. Sisarukseni pilkkasivat sitä, ja opin häpeämään herkkyyttäni. Yritin kovasti pinnistellä kyyneleitä vastaan onnistuen vaihelevasti. Vasta aikuisena opin hyväksymään sen että olen herkkä ja empaattinen. Samalla kun löysin tunteeni.

Olin mielessäni niputtanut yhteen tunteet ja tunteellisuuden. Avioliittoleirillä päivän tunteita nimetessäni huomasin, etten löytänytkään sanoja oloilleni helposti. Oli erilaisia tuntemuksia, jopa fyysisiä, mutta en osannut nimetä niitä. Ne vain tuntuivat. Sitten opin olojani nimeämäänkin, kun jonkun tovin harjoittelin ja liimailin tunnelistoja ympäri taloa. Välillä oli aikamoinen puserrus, kun mietin oliko tunne seesteinen , rauhallinen vai jopa lattea. Tai kun oli ”se aika kuukaudesta”, mietin olinko ärtynyt, hermostunut vai kiukkuinen. Ensin ajattelin, että aika turhaa pilkun halkomista, mutta fyysiset olot kyllä laimenivat, kun tunteen sai sanoitettua. Tajusin, kuinka kokonaisvaltaisesti tunteet meitä ohjailevat. Ihmeellisiä juttuja tapahtuu päämme sisällä.

Luin ahmimalla tietoa aiheesta samalla kun opettelin tulemaan toimeen itseni kanssa. Voin olla herkkä, temperamenttinen ja hallita tunteeni yhtä aikaa. Hallitsin ennenkin tunteeni tai paremmin kahlitsin ne, kun yritin sopeutua kilttiin muottiini, johon minut oli jo lapsena ahdettu. Olin pienenä ollut eläväinen lapsi, mutta jossain vaiheessa minulle kerrottiin kuinka täytyy kunnon tytön käyttäytyä. Olla nätisti. Tunteeni piti sitten piilottaa ja samalla piilotin osan itsestäni. Ja häpesin, koska minua oli niin käsketty.

Löytöretki tunteisiini oli samalla löytöretki itseeni. Kuka minä olen? Mistä tulen ja minne menen? Löysin vastauksia, mutta matkalla olen edelleen. Mutta tunteeni olen löytänyt ja hallitsen niitä ainakin useimmiten. Silloin kun tajusin olevani liian kiltti, menin kuten useimmat toiseen äärilaitaan eli en ollut ollenkaan kiltti. Puolisoni ihmetteli, mistä olin oppinut huutamaan vihaisena ja sanomaan ikäviä kommentteja. Oli pahoinvointia avioliitossa myös minusta johtumattomista syistä, mutta nyt puhun vain lähinnä itsestäni. Mieheni ongelmat olen jo jättänyt hänen itsensä ja muiden auttajien käsiin-sekin oli prosessi josta ehkä joskus kerron.

Samalla opin että tunteet eivät ole hyviä tai huonoja. Ne vain kertovat meistä. Emme voi vaikuttaa tunteisiimme, ne tulevat alitajunnasta ja mikään tunne ei ole hävettävä. Mutta tunteiden taakse ei saa piiloutua, eivätkä ne saa olla tekosyy huonoille valinnoillemme. Eli meidän täytyy hallita niitä. Rakastaa, mutta laittaa rajat siihen, kuinka annamme niiden meihin vaikuttaa. On täysin mahdollista olla raivoissaan, vaikkei huuda naama punaisena, vaan voi todeta tunteen ja lähteä tulettumaan vaikka lenkille. Tuota en olisi uskonut ennen kuin olen itse kokenut! Mutta koska ihmisiä ollaan, emme aina onnistu, mutta sitä varten meille on annettu anteeksipyyntö ja -anto työkaluksi ihmissuhteisiin. ja hyvä työkalu onkin, suosittelen.

Vaikka hallitsen tunteita nykyään paremmin, ei tunteellisuuteni ole hävinnyt mihinkään. Itken edelleen elokuvissa. Liikutun, kun luen hyvää kirjaa, kuulen surullisia tai iloisia uutisia eli aika usein. Kyynel on silmäkulmassa aina, kun joku lapsistani saavuttaa jonkun uuden etapin. Viimeksi kuukausi sitten vanhojen tanssissa liikutuin poikani komeasta olemuksesta. Enää en häpeä sitä. Se on osa minua kuten hiukseni tai pitkät jalkani. En voi enkä aio muuttaa sitä. Olen oppinut jopa hyödyntämään sitä, sillä ihmissuhdetyössä empatia on jopa hyvä lahja. Joskus se on raskasta, mutta kun omat rajat tuntee ja niiden sisällä toimii, voi iloita siitä että tuntee.

Eli nenäliinat on pakattu iltaa varten. Tämän päivän iloinen juttu on, että teinityttöni eivät häpeä äitiään, vaan ottavat hänet mukaan elokuviin. Tunnen jopa hiukan nuortuvani heidän kanssaan. Kaipuuta nuoruuteen, ehkä…