”Elämäni on niin tylsää.” Näin mieheni vastasi kysyttyäni mitä hänelle kuuluu, kun huomasin hänen olevan etäinen, välinpitämätön ja hieman ärtynyt. Ne ovat ne merkit, jotka ovat olleet ilmassa aina, kun hän on sortunut riippuvuuksiin. Ja olen kuullut tuon lauseen ennenkin selityksenä hänen huonoihin ja haavoittaviin valintoihinsa.
Nyt kun meillä pitäisi olla asiat paremmin, lause kolahti aika lailla. Ensin tunsin pientä ärtymystä, joka päivän mittaan alkoi kuplia ja pyysin mieheltäni tarkennusta. No, eihän sieltä mitään kummempaa tullut, kuin se minkä tiesin jo etukäteen, ettei hän ole koskaan kestänyt arkea. Jo lapsena oli kuulemma sellainen, sanoo anoppini. Eli onko osa hänen luonnettaan, vaiko riippuvuussairaudesta johtuvaa? Joka tapauksessa niillä on jonkinlainen yhteys.
Kiittämätöntä, ajattelin ensin. Miten hän kehtaa näiden vuosien jälkeen sanoa elämää tylsäksi. Onhan sitä arkea, mutta itse ajattelen että arki on juhlaa, kun sitä tarkastelee kiitollisena. Meillä on kolme ihanaa lasta, oma koti ja ruokaa pöydässä ja saamme olla kohtalaisen terveitä. Voisi olla toisinikin, sillä sisareni on sairastanut syövän ja osa maailman ihmisistä näkee nälkää tai joutuu jättämään kotinsa ym. Olen myös niin kiitollinen siitä, että olen näin hyvissä sielun ja ruumiin voimissa kestettyäni mieheni toilailuja vuosia. Ja olen antanut anteeksi paljon. Joten miten hän ei osaa olla kiitollinen, vieläkään.
Mitä enemmän asiaa ajattelin ärtymykseni muuttui sulaksi vihaksi. Aloin muistella kertoja kuinka olin joutunut jättmään tarpeeni syrjään mieheni ongelmien tähden, kantanut perheen asioita, huolehtinut arjesta ja maksanut iltamyöhällä erääntyneitä laskuja, joita mieheni oli luvannut maksaa, mutta unohtanut. Miten avioliittoleireillä opetettiin, että miehellä on vastuu laskuista ja perheen päänä olemisesta, mutta meillä se ei vaan toiminut, kun miehellä meni kaikki aika omien ongelmiensa kanssa ja minun täytyi ottaa perheen pään paikka vastoin tahtoani. Alkuun inhosin laskujen maksua ja muuta vastuuta, mutta vielä enemmän inhosin karhukirjeitä ulosotosta, joita tuli, jos jätin laskut mieheni maksettavaksi. Ne kun unohtuivat hyvin usein jonnekin salkun pohjalle. Siinä ei ehtinyt tylsistyä, kun elämä oli yhtä haastetta toisen perään.
Huomasin, miten helposti alkoi oma ajatuksen kehä kiertää vanhoissa asioissa. Viha nousi kuin unesta herätetty lohikäärme. Enkö sittenkään ollut käsitellyt aikaisempaa vihaani, vai onko tämä jotain uutta? Miten yksi lause saa aiaan tällaisen tunnemyllyn, vielä näin pitkäperjantaina. Aika pitkä perjantai tulikin. Menin käymään seurakunnassakin ehtoollisella ja ajattelin että tämä varmaan menee ohi ja hetkeksi hellittikin, kunnes nukkumaan käydessäni alkoi taas kuplia.
Pomppasin sängystä kirjoittamaan tätä. Jospa tämä rauhoittaisi ja etten vihoissani purisi taas hampaita yhteen koko yötä tai näkisi levottomia unia. Onhan miehelläni oikeus tunteisiin ja olla tylsistynyt omasta mielestäni niin hyvään elämäämme. Onhan hänkin joutunut luopumaan monista asioista riippuvuussairautensa vuoksi. Itse olen jo pidempään käsitellyt mielen liikkeitäni ja pystyn ehkä näkemään asioita moniulotteisemmin, kun mieheni on vasta aika alussa omalla tutkimusmatkallaan. Ja olen tehnyt työtä oppiakseni kiitollisuutta ja anteeksiantoa. Jumalan armosta, mutta kovalla työllä etenkin huonoina aikoina. Mieheni ei kai sitä lahjaa ja/tai oppituntia ole saanut ilmeisesti kokea.
Miksi sitten olin tänään niin vihainen? En tiedä. Viha on vain tunne ja se tulee ja menee. Oliko minulla se aika kuukaudesta-en tiedä sitäkään kun hormonikierukka vei kuukautiset jo vuosia sitten. Olinko väsynyt? Tai sitten minuun iski turvattomuus ja pelkäsin mieheni taas hakevan omia apuja tylsyyteen eli vanhat traumat heräsivät henkiin vaivaamaan. Viha on näköjään tosi nopea tunne valtaamaan mielen. Ainakin minulla. Nykyään jo sentään tunnistan sen. Mutta vahva tunne se on ja vaivaa minua ihan fyysisesti. Narskutan hampaita ja leukani on kireä sekä niskani kipeytyvät. Ja verenpaine nousee. En halua sen enää viipyvän itsessäni kerralla kovin pitkään ihan terveyssyistä. Siksi olen yrittänyt löytää keinoja sen purkamiseen. Lenkki, avanto, laulaminen, rukous ja näköjään tämä kirjoittaminenkin toimii. Enää en ole niin vihainen, vaan väsynyt ja huvittunutkin. Olipa outo päivä. Vihan kuohuja ja kuplintaa. Älä anna auringon laskea vihasi ylle on hyvä neuvo.