Olen vuosien varrella opetellut anteeksiantoa. Kotona ei sitä opetettu, emme koskaan pyytäneet anteeksi. Joko kaikessa hiljaisuudessa annoimme anteeksi tai sitten emme antaneet. Vasta avioliitossa aloin opetella sitä kuin pieni lapsi, Taivaan Isän opastuksella, mutta omasta selkänahasta repien. Eteen tuli tilanteita, joista ei päässyt yli ilman anteeksipyyntöä, ja ilman anteeksiantoa emme olisi enää yhdessä. Se on yksi merkittävimpiä työkaluja, joita olen elämässä oppinut.
Raamatun opetus siitä, että antakaa toisellenne anteeksi niin kuin tekin anteeksi annatte niille, jotka ovat teitä vastaan rikkoneet, on hyvä. Se on ollut ohjenuorani vaikeina vuosina ja jotkut teot ovat olleet hyvin vaikeita antaa anteeksi, mutta opin jo kauan sitten sen, että anteeksiantamattomuus sitoo enemmän itseä kuin toista osapuolta, valitettavasti. Sen kun ymmärtää, kyllä mielellään päästää irti ja antaa anteeksi. Eikä toisen tekoja tarvitse hyväksyä.
Anteksiantoa olen siis harjoitellut 20 vuoden yhdessäolon aikana. Olen ajatellut pitkään, että hyvä avioliitto on elämää jatkuvassa anteeksiannossa. Mutta mitä se lopulta on? Mikä on lopulta tuon armon ja läheisriippuvuuden ero.
Tiedän olleeni läheisriippuvainen ja olen luullut siitä jo ”parantuneeni”, mutta mieheni on riippuvuussairas, vaikkakin raitis nyt, mutta kaikki tällaisen kanssa elävät tietävät mitä tarkoitan. Elämä on hyvin epävarmaa. Vaikka nyt olisi kaikki hyvin, ensi viikolla voi elämä keikahtaa taas päälaelleen. Olen oppinut hyväksymään hänen sairautensa ja ymmärtämään sen olevan erillinen osa häntä. Olen myös luovuttanut hänen ongelmansa suurempiin käsiin, mutta olen siltä valinnut elää hänen kanssaan. Rakastan häntä edelleen, vaikka välillä tulen satutetuksi. Olen antanut anteeksi paljon.
Osa läheisistäni on ollut sitä mieltä, että heitän hukkaan elämäni mieheni kanssa. Osa kunnioittaa päätöstäni armahtaa kerta toisensa jälkeen. Alkuun en olisi uskaltanutkaan lähteä, oli helpompi antaa anteeksi kun jäädä yksin. Olin niin kiinni hänessä, tunneloukussa ja epävarma. Nyt olen ainakin omasta mielestäni irtaantunut, ja olen pari kertaa aidosti pohtinut vaihtoehtoa lähteä, mutta asia ei ole niin yksinkertainen, kun on kolme yhteistä lasta. Ja kun mieheni tosissaan nyt yrittää, taistelee sairauttaan vastaan ja lapsille hän on aina ollut hyvä. Ja olenhan luvannut alttarilla rakastaa häntä ” in sickness and health”. Toki nuorena en tiennyt mihin pääni pistän, ja olin itsekin haavoittunut, enkä tiennyt paremmasta. Nyt tiedän paremmasta ja ehkä valitsisin toisin, mutta sitten minulla ei olisi näitä kolmea aarrettani. Ja en halua ajatella elämää ilman heitä. Enkä oikeastaan halua elää menneessä, vaan tässä ja nyt. Hyväksyn menneet osaksi elämääni, mutta tästä eteenpäin voin tehdä asioita toisin. Kaikki on mahdollista, mutta mikä on oikein…
Olenko siis läheisriippuvainen, kun en lähde täysillä toteuttamaan itseäni, vai terveellä tavalla irtaanunut ja armollinen puoliso ja rakastava äiti? Valehtelenko itselleni vai olenko tosiaan päässyt irti ja elän aikuisena sairaan miehen rinnalla? Ehkä se aikanaan selviää. Osaan olla onnellinen kaikesta huolimatta. Ihan aidosti. Kaiken ei tarvitse olla kohdillaan ollakseen onnellinen, ilon aiheita löytyy yllin kyllin. Tänään iloitsen ihanasta aamuauringosta ja eilen asettamistani uusista verhoista, jotka piristävät olehuonettamme. Ja luvassa on retkeilyä koko perheen voimin. Meillä on ihana perhe.