Tänään olen ihmetellyt asiaa, mikä meitä ihmisiä yhdistää. Olen pohtinut sitä kyllä jo 20 vuotta mutta tänäänkin. Olen tullut siihen tulokseen, että jokainen meistä haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi eli hyväksytyksi omana itsenään. Niin simppeli asia, mutta hyvin monilla saavuttamattomissa. Jos ei ole saanut lapsena kokea täyttä hyväksyntää, sitä tunnetta että on rakastettu ja arvokas omana itsenäään, saa meissä aikaan mitä kummallisimpia ilmenemismuotoja. Toiselle kehittyy alkoholismi, toiselle persoonallisuushäiriö, joku pakenee ylettömään työntekoon, joku alisuorittaa elämäänsä…
Minäkään en saanut kokea olevani rakastettu omana itsenäni ollessani lapsi. Sain vain ehdollista rakkautta hyviin suorituksiin kytkettynä. Niinpä minusta tuli kiltti tyttö, kympin oppilas, joka tukahdutti oman tahdon ja tunteet. Minusta tuli myös läheisriippuvainen, koska minulla ei ollut omaa tahtoa. Ja menin naimisiin riippuvaisuuteen taipuvaisen tunnehäiriöisen kanssa. Siinä oli soppaa kerrakseen, mutta sellaisestakin voi löytää tien taspainoiseen elämään. Kun tulin äidiksi, kuulin Keijo Tahkokallion luennon vahemmuudesta, ja se sai minut liikkeelle. Hän sanoi, että lapsemme tulevat muistuttamaan meitä aikuisina huolimatta siitä kuinka paljon kasvatusoppaita olemme lukeneet. (Niitä minulla oli jo vino pino hyllyssä.) Tajusin, että parasta mitä lapselle voi tarjota on, että muuttua itse. En halunnut jatkaa vanhempieni linjoilla. Niinpä lähdin tutkimusmatkalle.
Oman tarinani ydin oli myös rakkauden puute, arvottomuus ja hyväksytyksi tuleminen. Minä löysin avun Isän rakkaudesta. Sain ihan sydämen tasolla tuntea, kuinka Taivaallinen Isä rakastaa minua juuri tällaisena. Samalla sain ihania äiti- ja isähahmoja rinnalleni rakastamaan minua sillä rakkaudella, mitä olisin lapsena tarvinnut omilta vanhemmiltani, mutta he eivät pystyneet sitä tarjoamaan oman rikkinäisyyden vuoksi. Siinä rakkauden paisteessa oli turvallista tutkailla itseään eri kantilta ja löytää pimeitäkin puolia, joita ei aikaisemmin ollut uskaltanut hyväksyä itsessään. Ilman tuota rakkautta en olisi tässä. Johanneksen evankeliumi avautui rakkauden sanomana aivan uudella lailla. Minun ei tarvinnut enää suorittaa uskoakaan. Sekin oli lahja, armosta minulle annettu, kuten elämäkin. Se mitä minun tarvitst tehdä oli uskaltautua tutkimaan itseäni rehellisesti ja ottaa vastaan ohjausta, neuvontaa ja muuttaa valintojani. Eli luovuttaa elämäni (ja läheisteni elämät) korkempiin käsiin, mutta ottaa tahtoni itselleni. Opin että sitähän Jumalakin haluaa, että turvaamme Häneen, mutta otamme vastuun omista valinnoistamme. Voimme valita hyviä ja huonoja asioita, ja niillä on seuraamuksensa. Mutta huonotkaan valinnat eivät vähennä Isän rakkautta.
Jokaisen perusoikeus olisi saada syntyä toivottuna, rakastettuna ja kasvaa hyväksyvässä ilmapiirissä. Mutta maailma on täynnä rikkinäisiä ihmisiä, ja jos et ole saanut rakkautta, et pysty rakastamaan. Näin se vain on. Ja apua on monenlaista. Toiselle sopii terapia, toiselle vertaistukiryhmä, joku oppii kirjoja lukemalla jne. minä olen tehnyt noita kaikkia, ja todennut hyväksi. Ja olen tyytyväinen, että aikanaan lähdin tutkimaan mielen sopukoita enkä taida malttaa lopettaa, niin jännittävä seikkailu onkin ollut. Ja olen muuttunut -ihan eri ihmiseksi kun 18v kotoa lähtiessäni. Olen hyvällä matkalla kohti omaa itseäni, ainutlaatuista yksilöä, jota kukaan ei voi korvata. Kaikkine kokemuksineen ja muistoineen. Ja minua rakastetaan! (Päivän ilon aihe on tämä muutos)