Armoa vai läheisriippuvuutta

Olen vuosien varrella opetellut anteeksiantoa. Kotona ei sitä opetettu, emme koskaan pyytäneet anteeksi. Joko kaikessa hiljaisuudessa  annoimme anteeksi tai sitten emme antaneet. Vasta avioliitossa aloin opetella sitä kuin pieni lapsi, Taivaan Isän opastuksella, mutta omasta selkänahasta repien. Eteen tuli tilanteita, joista ei päässyt yli ilman anteeksipyyntöä, ja ilman anteeksiantoa emme olisi enää yhdessä. Se on yksi merkittävimpiä työkaluja, joita olen elämässä oppinut.

Raamatun opetus siitä, että antakaa toisellenne anteeksi niin kuin tekin anteeksi annatte niille, jotka ovat teitä vastaan rikkoneet, on hyvä. Se on ollut ohjenuorani vaikeina vuosina ja jotkut teot ovat olleet hyvin vaikeita antaa anteeksi, mutta opin jo kauan sitten sen, että anteeksiantamattomuus sitoo enemmän itseä kuin toista osapuolta, valitettavasti. Sen kun ymmärtää, kyllä mielellään päästää irti ja antaa anteeksi. Eikä toisen tekoja tarvitse hyväksyä.

Anteksiantoa olen siis harjoitellut 20 vuoden yhdessäolon aikana. Olen ajatellut pitkään, että hyvä avioliitto on elämää jatkuvassa anteeksiannossa. Mutta mitä se lopulta on? Mikä on lopulta tuon armon ja läheisriippuvuuden ero.

Tiedän olleeni läheisriippuvainen ja olen luullut siitä jo ”parantuneeni”, mutta mieheni on riippuvuussairas, vaikkakin raitis nyt, mutta kaikki tällaisen kanssa elävät tietävät mitä tarkoitan. Elämä on hyvin epävarmaa. Vaikka nyt olisi kaikki hyvin, ensi viikolla voi elämä keikahtaa taas päälaelleen. Olen oppinut hyväksymään hänen sairautensa ja ymmärtämään sen olevan erillinen osa häntä. Olen myös luovuttanut hänen ongelmansa suurempiin käsiin, mutta olen siltä valinnut elää hänen kanssaan. Rakastan häntä edelleen, vaikka välillä tulen satutetuksi. Olen antanut anteeksi paljon.

Osa läheisistäni on ollut sitä mieltä, että heitän hukkaan elämäni mieheni kanssa. Osa kunnioittaa päätöstäni armahtaa kerta toisensa jälkeen. Alkuun en olisi uskaltanutkaan lähteä, oli helpompi antaa anteeksi kun jäädä yksin. Olin niin kiinni hänessä, tunneloukussa ja epävarma. Nyt olen ainakin omasta mielestäni irtaantunut, ja olen pari kertaa aidosti pohtinut vaihtoehtoa lähteä, mutta asia ei ole niin yksinkertainen, kun on kolme yhteistä lasta. Ja kun mieheni tosissaan nyt yrittää, taistelee sairauttaan vastaan ja lapsille hän on aina ollut hyvä. Ja olenhan luvannut alttarilla rakastaa häntä ” in sickness and health”. Toki nuorena en tiennyt mihin pääni pistän, ja olin itsekin haavoittunut, enkä tiennyt paremmasta. Nyt tiedän paremmasta ja ehkä valitsisin toisin, mutta sitten minulla ei olisi näitä kolmea aarrettani. Ja en halua ajatella elämää ilman heitä. Enkä oikeastaan halua elää menneessä, vaan tässä ja nyt. Hyväksyn menneet osaksi elämääni, mutta tästä eteenpäin voin tehdä asioita toisin. Kaikki on mahdollista, mutta mikä on oikein…

Olenko siis läheisriippuvainen, kun en lähde täysillä toteuttamaan itseäni, vai terveellä tavalla irtaanunut ja armollinen puoliso ja rakastava äiti? Valehtelenko itselleni vai olenko tosiaan päässyt irti ja elän aikuisena sairaan miehen rinnalla? Ehkä se aikanaan selviää. Osaan olla onnellinen kaikesta huolimatta. Ihan aidosti. Kaiken ei tarvitse olla kohdillaan ollakseen onnellinen, ilon aiheita löytyy yllin kyllin. Tänään iloitsen ihanasta aamuauringosta ja eilen asettamistani uusista verhoista, jotka piristävät olehuonettamme. Ja luvassa on retkeilyä koko perheen voimin. Meillä on ihana perhe.

Vihan kuohuja ja kuplintaa

”Elämäni on niin tylsää.” Näin mieheni vastasi kysyttyäni mitä hänelle kuuluu, kun huomasin hänen olevan etäinen, välinpitämätön ja hieman ärtynyt. Ne ovat ne merkit, jotka ovat olleet ilmassa aina, kun hän on sortunut riippuvuuksiin. Ja olen kuullut tuon lauseen ennenkin selityksenä hänen huonoihin ja haavoittaviin valintoihinsa.

Nyt kun meillä pitäisi olla asiat paremmin, lause kolahti aika lailla. Ensin tunsin pientä ärtymystä, joka päivän mittaan alkoi kuplia ja pyysin mieheltäni tarkennusta. No, eihän sieltä mitään kummempaa tullut, kuin se minkä tiesin jo etukäteen, ettei hän ole koskaan kestänyt arkea. Jo lapsena oli kuulemma sellainen, sanoo anoppini. Eli onko osa hänen luonnettaan, vaiko riippuvuussairaudesta johtuvaa? Joka tapauksessa niillä on jonkinlainen yhteys.

Kiittämätöntä, ajattelin ensin. Miten hän kehtaa näiden vuosien jälkeen sanoa elämää tylsäksi. Onhan sitä arkea, mutta itse ajattelen että arki on juhlaa, kun sitä tarkastelee kiitollisena. Meillä on kolme ihanaa lasta, oma koti ja ruokaa pöydässä ja saamme olla kohtalaisen terveitä.  Voisi olla toisinikin, sillä sisareni on sairastanut syövän ja osa maailman ihmisistä näkee nälkää tai joutuu jättämään kotinsa ym. Olen myös niin kiitollinen siitä, että olen näin hyvissä sielun ja ruumiin voimissa kestettyäni mieheni toilailuja vuosia. Ja olen antanut anteeksi paljon. Joten miten hän ei osaa olla kiitollinen, vieläkään.

Mitä enemmän asiaa ajattelin ärtymykseni muuttui sulaksi vihaksi. Aloin muistella kertoja kuinka olin joutunut jättmään tarpeeni syrjään mieheni ongelmien tähden, kantanut perheen asioita, huolehtinut arjesta ja maksanut iltamyöhällä erääntyneitä laskuja, joita mieheni oli luvannut maksaa, mutta unohtanut. Miten avioliittoleireillä opetettiin, että miehellä on vastuu laskuista ja perheen päänä olemisesta, mutta meillä se ei vaan toiminut, kun miehellä meni kaikki aika omien ongelmiensa kanssa ja minun täytyi ottaa perheen pään paikka vastoin tahtoani. Alkuun inhosin laskujen maksua ja muuta vastuuta, mutta vielä enemmän inhosin karhukirjeitä ulosotosta, joita tuli, jos jätin laskut mieheni maksettavaksi. Ne kun unohtuivat hyvin usein jonnekin salkun pohjalle. Siinä ei ehtinyt tylsistyä, kun elämä oli yhtä haastetta toisen perään.

Huomasin, miten helposti alkoi oma ajatuksen kehä kiertää vanhoissa asioissa. Viha nousi kuin unesta herätetty lohikäärme. Enkö sittenkään ollut käsitellyt aikaisempaa vihaani, vai onko tämä jotain uutta? Miten yksi lause saa aiaan tällaisen tunnemyllyn, vielä näin pitkäperjantaina. Aika pitkä perjantai tulikin. Menin käymään seurakunnassakin ehtoollisella ja ajattelin että tämä varmaan menee ohi ja hetkeksi hellittikin, kunnes nukkumaan käydessäni alkoi taas kuplia.

Pomppasin sängystä kirjoittamaan tätä. Jospa tämä rauhoittaisi ja etten vihoissani purisi taas hampaita yhteen koko yötä tai näkisi levottomia unia. Onhan miehelläni oikeus tunteisiin ja olla tylsistynyt omasta mielestäni niin hyvään elämäämme. Onhan hänkin joutunut luopumaan monista asioista riippuvuussairautensa vuoksi. Itse olen jo pidempään käsitellyt mielen liikkeitäni ja pystyn ehkä näkemään asioita moniulotteisemmin, kun mieheni on vasta aika alussa omalla tutkimusmatkallaan. Ja olen tehnyt työtä oppiakseni kiitollisuutta ja anteeksiantoa. Jumalan armosta, mutta kovalla työllä etenkin huonoina aikoina. Mieheni ei kai sitä lahjaa ja/tai oppituntia ole saanut ilmeisesti kokea.

Miksi sitten olin tänään niin vihainen? En tiedä. Viha on vain tunne ja se tulee ja menee. Oliko minulla se aika kuukaudesta-en tiedä sitäkään kun hormonikierukka vei kuukautiset jo vuosia sitten. Olinko väsynyt? Tai sitten minuun iski turvattomuus ja pelkäsin mieheni taas hakevan omia apuja tylsyyteen eli vanhat traumat heräsivät henkiin vaivaamaan. Viha on näköjään tosi nopea tunne valtaamaan mielen. Ainakin minulla. Nykyään jo sentään tunnistan sen. Mutta vahva tunne se on ja vaivaa minua ihan fyysisesti. Narskutan hampaita ja leukani on kireä sekä niskani kipeytyvät. Ja verenpaine nousee. En halua sen enää viipyvän itsessäni kerralla kovin pitkään ihan terveyssyistä. Siksi olen yrittänyt löytää keinoja sen purkamiseen. Lenkki, avanto, laulaminen, rukous ja näköjään tämä kirjoittaminenkin toimii. Enää en ole niin vihainen, vaan väsynyt ja huvittunutkin. Olipa outo päivä. Vihan kuohuja ja kuplintaa. Älä anna auringon laskea vihasi ylle on hyvä neuvo.

 

Elämän tarkoitus

Tänään olen ihmetellyt asiaa, mikä meitä ihmisiä yhdistää. Olen pohtinut sitä kyllä jo 20 vuotta mutta tänäänkin. Olen tullut siihen tulokseen, että jokainen meistä haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi eli hyväksytyksi omana itsenään. Niin simppeli asia, mutta hyvin monilla saavuttamattomissa. Jos ei ole saanut lapsena kokea täyttä hyväksyntää, sitä tunnetta että on rakastettu ja arvokas omana itsenäään, saa meissä aikaan mitä kummallisimpia ilmenemismuotoja. Toiselle kehittyy alkoholismi, toiselle persoonallisuushäiriö, joku pakenee ylettömään työntekoon, joku alisuorittaa elämäänsä…

Minäkään en saanut kokea olevani rakastettu omana itsenäni ollessani lapsi. Sain vain ehdollista rakkautta hyviin suorituksiin kytkettynä. Niinpä minusta tuli kiltti tyttö, kympin oppilas, joka tukahdutti oman tahdon ja tunteet. Minusta tuli myös läheisriippuvainen, koska minulla ei ollut omaa tahtoa. Ja menin naimisiin riippuvaisuuteen taipuvaisen tunnehäiriöisen kanssa. Siinä oli soppaa kerrakseen, mutta sellaisestakin voi löytää tien taspainoiseen elämään. Kun tulin äidiksi, kuulin Keijo Tahkokallion luennon vahemmuudesta, ja se sai minut liikkeelle. Hän sanoi, että lapsemme tulevat muistuttamaan meitä aikuisina huolimatta siitä kuinka paljon kasvatusoppaita olemme lukeneet. (Niitä minulla oli jo vino pino hyllyssä.) Tajusin, että parasta mitä lapselle voi tarjota on, että muuttua itse. En halunnut jatkaa vanhempieni linjoilla. Niinpä lähdin tutkimusmatkalle.

Oman tarinani ydin oli myös rakkauden puute, arvottomuus ja hyväksytyksi tuleminen. Minä löysin avun Isän rakkaudesta. Sain ihan sydämen tasolla tuntea, kuinka Taivaallinen Isä rakastaa minua juuri tällaisena. Samalla sain ihania äiti- ja isähahmoja rinnalleni rakastamaan minua sillä rakkaudella, mitä olisin lapsena tarvinnut omilta vanhemmiltani, mutta he eivät pystyneet sitä tarjoamaan oman rikkinäisyyden vuoksi. Siinä rakkauden paisteessa oli turvallista tutkailla itseään eri kantilta ja löytää pimeitäkin puolia, joita ei aikaisemmin ollut uskaltanut hyväksyä itsessään. Ilman tuota rakkautta en olisi tässä. Johanneksen evankeliumi avautui rakkauden sanomana aivan uudella lailla. Minun ei tarvinnut enää suorittaa uskoakaan. Sekin oli lahja, armosta minulle annettu, kuten elämäkin. Se mitä minun tarvitst tehdä oli uskaltautua tutkimaan itseäni rehellisesti ja ottaa vastaan ohjausta, neuvontaa ja muuttaa valintojani. Eli luovuttaa elämäni (ja läheisteni elämät) korkempiin käsiin, mutta ottaa tahtoni itselleni. Opin että sitähän Jumalakin haluaa, että turvaamme Häneen, mutta otamme vastuun omista valinnoistamme. Voimme valita hyviä ja huonoja asioita, ja niillä on seuraamuksensa. Mutta huonotkaan valinnat eivät vähennä Isän rakkautta.

Jokaisen perusoikeus olisi saada syntyä toivottuna, rakastettuna ja kasvaa hyväksyvässä ilmapiirissä. Mutta maailma on täynnä rikkinäisiä ihmisiä, ja jos et ole saanut rakkautta, et pysty rakastamaan. Näin se vain on. Ja apua on monenlaista. Toiselle sopii terapia, toiselle vertaistukiryhmä, joku oppii kirjoja lukemalla jne. minä olen tehnyt noita kaikkia, ja todennut hyväksi. Ja olen tyytyväinen, että aikanaan lähdin tutkimaan mielen sopukoita enkä taida malttaa lopettaa, niin jännittävä seikkailu onkin ollut. Ja olen muuttunut -ihan eri ihmiseksi kun 18v kotoa lähtiessäni. Olen hyvällä matkalla kohti omaa itseäni, ainutlaatuista yksilöä, jota kukaan ei voi korvata. Kaikkine kokemuksineen ja muistoineen. Ja minua rakastetaan! (Päivän ilon aihe on tämä muutos)

Tunteet vs tunteellisuus

Tänään olemme menossa tyttärieni kanssa elokuviin. Mukaan täytyy aina pakata nenäliinoja varmuuden vuoksi. Saatan nimittäin herkistyä yllättävissäkin elokuvissa. Nyt jo hyväksyn sen ja lapseni tietävät. He kysyvät usein, että itkinkö vai en (mittaavat varmaan omaa liikutustaan minun kauttaan). Aina ei ole ollut niin.

Tällainen taipumus minulla on ollut jo pienestä tytöstä alkaen. Sisarukseni pilkkasivat sitä, ja opin häpeämään herkkyyttäni. Yritin kovasti pinnistellä kyyneleitä vastaan onnistuen vaihelevasti. Vasta aikuisena opin hyväksymään sen että olen herkkä ja empaattinen. Samalla kun löysin tunteeni.

Olin mielessäni niputtanut yhteen tunteet ja tunteellisuuden. Avioliittoleirillä päivän tunteita nimetessäni huomasin, etten löytänytkään sanoja oloilleni helposti. Oli erilaisia tuntemuksia, jopa fyysisiä, mutta en osannut nimetä niitä. Ne vain tuntuivat. Sitten opin olojani nimeämäänkin, kun jonkun tovin harjoittelin ja liimailin tunnelistoja ympäri taloa. Välillä oli aikamoinen puserrus, kun mietin oliko tunne seesteinen , rauhallinen vai jopa lattea. Tai kun oli ”se aika kuukaudesta”, mietin olinko ärtynyt, hermostunut vai kiukkuinen. Ensin ajattelin, että aika turhaa pilkun halkomista, mutta fyysiset olot kyllä laimenivat, kun tunteen sai sanoitettua. Tajusin, kuinka kokonaisvaltaisesti tunteet meitä ohjailevat. Ihmeellisiä juttuja tapahtuu päämme sisällä.

Luin ahmimalla tietoa aiheesta samalla kun opettelin tulemaan toimeen itseni kanssa. Voin olla herkkä, temperamenttinen ja hallita tunteeni yhtä aikaa. Hallitsin ennenkin tunteeni tai paremmin kahlitsin ne, kun yritin sopeutua kilttiin muottiini, johon minut oli jo lapsena ahdettu. Olin pienenä ollut eläväinen lapsi, mutta jossain vaiheessa minulle kerrottiin kuinka täytyy kunnon tytön käyttäytyä. Olla nätisti. Tunteeni piti sitten piilottaa ja samalla piilotin osan itsestäni. Ja häpesin, koska minua oli niin käsketty.

Löytöretki tunteisiini oli samalla löytöretki itseeni. Kuka minä olen? Mistä tulen ja minne menen? Löysin vastauksia, mutta matkalla olen edelleen. Mutta tunteeni olen löytänyt ja hallitsen niitä ainakin useimmiten. Silloin kun tajusin olevani liian kiltti, menin kuten useimmat toiseen äärilaitaan eli en ollut ollenkaan kiltti. Puolisoni ihmetteli, mistä olin oppinut huutamaan vihaisena ja sanomaan ikäviä kommentteja. Oli pahoinvointia avioliitossa myös minusta johtumattomista syistä, mutta nyt puhun vain lähinnä itsestäni. Mieheni ongelmat olen jo jättänyt hänen itsensä ja muiden auttajien käsiin-sekin oli prosessi josta ehkä joskus kerron.

Samalla opin että tunteet eivät ole hyviä tai huonoja. Ne vain kertovat meistä. Emme voi vaikuttaa tunteisiimme, ne tulevat alitajunnasta ja mikään tunne ei ole hävettävä. Mutta tunteiden taakse ei saa piiloutua, eivätkä ne saa olla tekosyy huonoille valinnoillemme. Eli meidän täytyy hallita niitä. Rakastaa, mutta laittaa rajat siihen, kuinka annamme niiden meihin vaikuttaa. On täysin mahdollista olla raivoissaan, vaikkei huuda naama punaisena, vaan voi todeta tunteen ja lähteä tulettumaan vaikka lenkille. Tuota en olisi uskonut ennen kuin olen itse kokenut! Mutta koska ihmisiä ollaan, emme aina onnistu, mutta sitä varten meille on annettu anteeksipyyntö ja -anto työkaluksi ihmissuhteisiin. ja hyvä työkalu onkin, suosittelen.

Vaikka hallitsen tunteita nykyään paremmin, ei tunteellisuuteni ole hävinnyt mihinkään. Itken edelleen elokuvissa. Liikutun, kun luen hyvää kirjaa, kuulen surullisia tai iloisia uutisia eli aika usein. Kyynel on silmäkulmassa aina, kun joku lapsistani saavuttaa jonkun uuden etapin. Viimeksi kuukausi sitten vanhojen tanssissa liikutuin poikani komeasta olemuksesta. Enää en häpeä sitä. Se on osa minua kuten hiukseni tai pitkät jalkani. En voi enkä aio muuttaa sitä. Olen oppinut jopa hyödyntämään sitä, sillä ihmissuhdetyössä empatia on jopa hyvä lahja. Joskus se on raskasta, mutta kun omat rajat tuntee ja niiden sisällä toimii, voi iloita siitä että tuntee.

Eli nenäliinat on pakattu iltaa varten. Tämän päivän iloinen juttu on, että teinityttöni eivät häpeä äitiään, vaan ottavat hänet mukaan elokuviin. Tunnen jopa hiukan nuortuvani heidän kanssaan. Kaipuuta nuoruuteen, ehkä…

 

 

Täältä tuullaan

Täältä tullaan. Inside out. Olen pyöritellyt asioita pään sisällä jo pitkään saamatta niitä ulos ja nyt on aika. Tuo elokuva, jonka perheen kanssa katsoimme innosti tähän. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille joita ihmisen mielen liikkeet kiinnostavat. Hiljattain satuin lukemaan Julia Cameronin kirjaa Artist´s way, jossa yksi työtapa on morning pages eli kirjoittaa ulos pään sisäisiä liikkeitä, ja nyt olen sopivasti lomalla, joten…

Vaikka tykkään eniten elokuvan Joy hahmosta ja olen itsekin tunnettu ilostani ja positivisuudesta, on maailma jossa elän täynnä huolia ja murheita. Siksi kirjoitan tässä nimimerkillä suojellakseni läheisiäni. Ja paras vertaistukihan on yleensä nimetöntä (AA, Al-anon ym), jottei toisen ammatti/status väritä tai jopa vääristä toisen sanomaa.

Perusajatukseni ja osa selvitytymistäni on ollut säilyttää ilo kaikesta huolimatta ja aion yrittää löytää jonkun iloisen asian joka postaukseen. Tänään se on ilo tästä uudesta harrastuksesta. Voi olla ettei tämä kauan kestä, mutta iloitsen niistä hetkistä, jotka tässä vietän pään sisäisiä juttuja selvitellen. Kirjoittamisesta olen aina tykännyt, joten luulen että jos vain aikaa löydän, tulen tästä tykkäämään.

Miksi sitten blogia? Tämä voisi olla ihan vain päiväkirja, mutta samalla (tehokkaana perheenäitinä) ajattelen, että jos edes yksi ihminen saa tästä pohdinnasta itselleen ajattelun aihetta, se on kannattanut. Ja vaikka se yksi ihminen olisin minä itse, on se sittenkin kannattanut. Ehkä joskus myöhemmin luen nämä ja huomaan, että olen taas pienen matkan mennyt eteenpäin. Tai sitten en.

Miksi sitten nyt? Olen jo yli 40-vuotias ja 19 vuotta olen ollut naimisissa ja rämpinyt avioliittoleireillä, lukenut sisäisen kasvun kirjoja ja kompastellut ja noussut….Nyt itse asiassa voin jo tosi hyvin. Olen alkanut löytää itseäni, irtautunut läheisriippuvuudesta ja kohdannut lapsuuden möröt ym. Ehkä nyt saan enemmän tolkkua itsestäni ja tunteistani ja näin luon samalla itselleni omaa aikaa perheestäni. Kun on kolme teiniä ja mies, joka käy omia prosessejaan läpi, on talossa tunteita ja tuoksuja…

Ja olen kyllä jo oppinut että pään sisäinen maailma on hyvin kiehtova ja sillä tiellä ei tule valmista. Aina löytyy jotain uutta. Juuri kun luulet olevasi ”ehyt” tai miten sitä valmista sitten määritelläänkään, löydät itsesi uudesta prosessista. Uskon Raamattuun ja siellähän meille luvataan, että kaikki täällä on vajavaista, ja näin se vaan on.